Tahar Ben Jellounin romaani Seitsemäs portti vie lukijan islamilaisen kulttuurin keskelle. Samalla se on erikoinen kehitystarina ja imee lukijan mukanaan maailmaan, jossa toden ja vaihtoehtoisen rajat hämärtyvät.
”Lapsi, jonka saatat maailmaan on oleva miespuolinen, on oleva mies, ja hänen nimekseen tulee Ahmed, vaikka hän olisikin tyttö!”
Vuonna 1985 julkaistu Seitsemäs portti alkaa islamilaisen perheen kahdeksannen tyttären syntymästä. Koska perheeseen omaisuuden suvussa säilymisen vuoksi tarvitaan poika, päättää isä - vaimonsa nöyrällä tuella - panna pystyyn suuren lavastuksen. Tytär saa nimen Ahmed, ja hänet kasvatetaan poikana. Vanhetessaan hänet jopa naitetaan toiselle naiselle. Tämä sukupuoleen liittyvä petos avaa lukijan eteen islamilaisen kulttuurin sukupuolirooleja, naisen ja miehen erilaisia mahdollisuuksia sekä yhteiskunnan rakenteita.
Seitsemäs portti kääntyy alkunimeltään L’enfant de sable väljästi suomeksi nimelle Hiekkalapsi. Hiekkalapsen ajatus kuvaakin romaanin päähenkilöä ja hänen elämänpiiriään huomattavasti osuvammin kuin suomennettu nimike: tarinan päähenkilö, Ahmed, on olemassa dyynin kaltaisesti ulkoisten voimien muovaamana. Seitsemäs portti puolestaan viittaa enemmän romaanin rakenteeseen ja kerrontatapaan kuin henkilöihin tai aiheisiin. Romaani kuljettaakin lukijaa erilaisista vaihtoehdoista toiseen, eikä lopussa voi olla aivan varma, mistä portista lopulta tarinaan on sisälle menty.
Vahvasti läsnäolevan kertojan sekä Ahmedin päiväkirjaotteiden vuorottelusta rakentuu monisyinen kuvaus identiteetin rakentumisen vaikeudesta ja ihmisyyden perusolemuksesta. Länsimaiseen tasa-arvoon tottuneen lukijan on vaikea olla asettumatta arvostelijan asemaan seuratessaan Ahmedin vertailuja miesten ja naisten elämän välillä. Samalla kuitenkin teos saa pohtimaan omaa identiteettiä, sen rakennusaineksia sekä valmiina muilta omaksutun sukupuoliroolin kestämättömyyttä.
”Olen antanut itseäni tarpeeksi. Nyt yritän säästellä itseäni. Se oli minulle vedonlyönti. Ja melkein hävisin sen.Naisena oleminen on luonnollinen vamma, johon kaikki tyytyvät. Miehenä oleminen on harhaa ja väkivaltaa, ja etuoikeudet on perusteltu. Pelkkä oleminen on haaste. Minä olen väsynyt mies ja väsynyt nainen.”
Teosta voi lukea myös kevyemmin. Se on omalla tavallaan hyvinkin ajaton kuvaus Medinan kaduista, tarinan kerronnasta toreilla vaihtuvien tarinankertojien mukana sekä suljettujen ovien takana eletystä yksityisestä elämästä mahdollisuuksineen ja rajoituksineen. Teos sitoutuu vahvasti menneeseen myyttiensä ja itämaisen symboliikkansa kautta. Islamilaisen kulttuurin koko aistimaailma avautuu niin hammamin äänten kuin torin mausteidenkin kuvauksessa ja antaa mahdollisuuden heittäytyä sisälle elämään osana toista maata ja elämäntapaa.
Jos romaania alussa lukee vielä kertojaan uskoen, viimeistään tämän vetäessä esiin tyhjän, auringon haalistaman vihkon, joutuu lukija kyseenalaistamaan kaiken. Eikö Ahmedin päiväkirjaa ollutkaan? Kuka on Ahmed, jos hän on olemassa? Oliko joku kertojista Ahmed itse? Avoin lopetus herättää myös miettimään sitä, kumpi on lopulta tärkeämpää: kasvaminen matkana vai itse lopputulos. Jotta näihin asioihin saa vastauksen, joutuu lukemaan romaanin itsenäisen jatko-osan, joka viimein vastaa Seitsemännen portin herättämiin kysymyksiin.
”Kun täysikuu tyhjensi vihkon kirjoituksesta, minä aluksi säikähdin, mutta se olikin vain ensimmäinen merkki vapautumisestani. Minäkin olen unohtanut kaiken. Jos joku teistä haluaa välttämättä kuulla tarinan jatkon, hänen tulee kysyä sitä kuulta, kun se on täysinäinen. Minä jätän tähän teidän eteenne kirjan,mustepullon ja kynän. Ja lähden vainajien haudoille lueskelemaan koraania!”
