Epätasaista rakkautta ja kansallista syyllisyydentuntoa

Bernhard Schlinkin vuoden 1995 saksassa julkaistu ja monille bestseller-listoille noussut romaani Lukija (Der Vorleser) on kiehtovan vähäeleinen teos. Romaanin minäkertoja, jo ikääntynyt mies muistelee kohtaamistaan elämänsä muuttaneen naisen kanssa. Samalla romaani on kuitenkin paljon muutakin kuin vain rakkausromaani.

Lukija jakautuu kolmeen osaan. Osista ensimmäinen kuvaa rakkaustarinan. Toinen osa kuvaa natsi-Saksan sotarikosoikeudenkäyntiä ja kolmas sekä rikoksen sovittamista että keskeneräisen rakkaustarinan loppusoiton. Romaania on siis mahdollista lukea yhteiskunnallisena kannanottona, eksistentialistisena pohdintana, minäkertojan elämänkertana, moraalisena kannanottona tai yhtä hyvin vain epäsovinnaisen rakkauden puolustuspuheena.

Miksi tulen surulliseksi ajatellessani niitä aikoja? Onko syynä kadotetun onnen kaipuu - ja onnellinen minä olin seuraavina viikkoina, jolloin tosiaan tein töitä kuin hullu ja pääsin kuin pääsinkin luokalta ja me rakastimme toisiamme piittaamatta mistään muusta maailmassa.

Teinipojan ja keski-ikäisen naisen eroottinen rakkaustarina tuntuu välillä vastenmieliseltä, toisinaan luontevalta. Se saa lukijan pohtimaan rakkaudelle ja sen osoittamiselle asetettuja sääntöjä ja normeja. Rakkaustarinan arkiset kuvaukset yhdistettyinä menneen ajan arvojen ja miljöön taustaan rakentavat kiehtovan kuvan kertojan kokemusmaailmasta. Samalla lukija pääsee uppoutumaan yhtälailla teini-iän maailmankuvaan ja sen ehdottomuuteen kuin aikuistuvan henkilön kasvutarinaankin.

Toinen osa kytkee rakkaustarinan yllättävän luontevalla tavalla Saksan historiaan keskitysleiritraumoineen. Jos vähänkään on kiinnostunut natsien sotarikoksista, kannattaa teos lukea. Voi olla, että se herättää myös kyseenalaistamaan stereotyyppisiä käsityksiä ja historian oppikirjojen synnyttämää kuvaa juutalaisvainoista. Ainakin moraaliset kysymykset nousevat helposti esille kevyelläkin lukemisella.

Aivan samoin tavoin keskitysleirivanki, joka on pysytellyt hengissä kuukaudesta toiseen ja ehtinyt tottua kaikkeen, seuraa tulokkaiden kauhua tyynesti sivusta. Mieli yhtä turtana kuin silloinkin kun hän seuraa tappamista ja kuolemista. - -  Myös natsirikollisten niukkasanaisissa kertomuksissa kaasukammiot ja polttouunit ovat jokapäiväistä ympäristöä, heidänkin elämänsä rajoittunutta vain muutamiin toimintoihin, välinpitämättöminä ja häikäilemättöminä ja tylsistyneinä he ovat kuin huumattuja tai humalassa.

Kolmas osa saattaa rakkaustarinan loppuun hienotunteisesti kaikista ristiriidoista huolimatta. Kertoja ei kykene luomaan itsestään sankarirakastajan kuvaa - tuskin sitä edes tavoitteleekaan. Lukija loppuu kuitenkin vailla kliseitä, vailla teennäisyyttä. Lukija ei petä lukijaansa.

Itämaista kerrontaa ja sukupuolirooleja

Tahar Ben Jellounin romaani Seitsemäs portti vie lukijan islamilaisen kulttuurin keskelle. Samalla se on erikoinen kehitystarina ja imee lukijan mukanaan maailmaan, jossa toden ja vaihtoehtoisen rajat hämärtyvät.

”Lapsi, jonka saatat maailmaan on oleva miespuolinen, on oleva mies, ja hänen nimekseen tulee Ahmed, vaikka hän olisikin tyttö!”

Vuonna 1985 julkaistu Seitsemäs portti alkaa islamilaisen perheen kahdeksannen tyttären syntymästä. Koska perheeseen omaisuuden suvussa säilymisen vuoksi tarvitaan poika, päättää isä - vaimonsa nöyrällä tuella - panna pystyyn suuren lavastuksen. Tytär saa nimen Ahmed, ja hänet kasvatetaan poikana. Vanhetessaan hänet jopa naitetaan toiselle naiselle. Tämä sukupuoleen liittyvä petos avaa lukijan eteen islamilaisen kulttuurin sukupuolirooleja, naisen ja miehen erilaisia mahdollisuuksia sekä yhteiskunnan rakenteita.

Seitsemäs portti kääntyy alkunimeltään L’enfant de sable väljästi suomeksi nimelle Hiekkalapsi. Hiekkalapsen ajatus kuvaakin romaanin päähenkilöä  ja hänen elämänpiiriään huomattavasti osuvammin kuin suomennettu nimike: tarinan päähenkilö, Ahmed, on olemassa dyynin kaltaisesti ulkoisten voimien muovaamana. Seitsemäs portti puolestaan viittaa enemmän romaanin rakenteeseen ja kerrontatapaan kuin henkilöihin tai aiheisiin. Romaani kuljettaakin lukijaa erilaisista vaihtoehdoista toiseen, eikä lopussa voi olla aivan varma, mistä portista lopulta tarinaan on sisälle menty. 

Vahvasti läsnäolevan kertojan sekä Ahmedin päiväkirjaotteiden vuorottelusta rakentuu monisyinen kuvaus identiteetin rakentumisen vaikeudesta ja ihmisyyden perusolemuksesta. Länsimaiseen tasa-arvoon tottuneen lukijan on vaikea olla asettumatta arvostelijan asemaan seuratessaan Ahmedin vertailuja miesten ja naisten elämän välillä. Samalla kuitenkin teos saa pohtimaan omaa identiteettiä, sen rakennusaineksia sekä valmiina muilta omaksutun sukupuoliroolin kestämättömyyttä.

”Olen antanut itseäni tarpeeksi. Nyt yritän säästellä itseäni. Se oli minulle vedonlyönti. Ja melkein hävisin sen.Naisena oleminen on luonnollinen vamma, johon kaikki tyytyvät. Miehenä oleminen on harhaa ja väkivaltaa, ja etuoikeudet on perusteltu. Pelkkä oleminen on haaste. Minä olen väsynyt mies ja väsynyt nainen.”

Teosta voi lukea myös kevyemmin. Se on omalla tavallaan hyvinkin ajaton kuvaus Medinan kaduista, tarinan kerronnasta toreilla vaihtuvien tarinankertojien mukana sekä suljettujen ovien takana eletystä yksityisestä elämästä mahdollisuuksineen ja rajoituksineen. Teos sitoutuu vahvasti menneeseen myyttiensä ja itämaisen symboliikkansa kautta. Islamilaisen kulttuurin koko aistimaailma avautuu niin hammamin äänten kuin torin mausteidenkin kuvauksessa ja antaa mahdollisuuden heittäytyä sisälle elämään osana toista maata ja elämäntapaa.

Jos romaania alussa lukee vielä kertojaan uskoen, viimeistään tämän vetäessä esiin tyhjän, auringon haalistaman vihkon, joutuu lukija kyseenalaistamaan kaiken. Eikö Ahmedin päiväkirjaa ollutkaan? Kuka on Ahmed, jos hän on olemassa? Oliko joku kertojista Ahmed itse? Avoin lopetus herättää myös miettimään sitä, kumpi on lopulta tärkeämpää: kasvaminen matkana vai itse lopputulos. Jotta näihin asioihin saa vastauksen, joutuu lukemaan romaanin itsenäisen jatko-osan, joka viimein vastaa Seitsemännen portin herättämiin kysymyksiin.

”Kun täysikuu tyhjensi vihkon kirjoituksesta, minä aluksi säikähdin, mutta se olikin vain ensimmäinen merkki vapautumisestani. Minäkin olen unohtanut kaiken. Jos joku teistä haluaa välttämättä kuulla tarinan jatkon, hänen tulee kysyä sitä kuulta, kun se on täysinäinen. Minä jätän tähän teidän eteenne kirjan,mustepullon ja kynän. Ja lähden vainajien haudoille lueskelemaan koraania!”